Aikaansa seuraavalta kansalaiselta ei ole voinut jäädä huomaamatta, miten tärkeää on köyhyys ja sen ylläpitäminen ‘hyvinvointiyhteiskunnalle’.
Köyhyys on kapitalismin (lue: hyvinvoivat ihmiset) omatunto. Omatunto tässä on vähän liukuva käsite, koska se on jokaisen henkilökohtaista omaisuutta … silti sanaa ‘omatunto’ voi hyvin käyttää verrattaessa erilaisten ihmisryhmien suhdetta toisiinsa.
Kirkon toimihenkilöiden ‘omatunto’.
Aikaansa seuraavalta kansalaiselta ei ole voinut jäädä huomaamatta miten kirkon korkeat ja vähemmänkin korkeat virkamiehet (kukin vuorollaan) ovat puuttuneet yhteiskunnassa epäkohtina näkemiinsä asioihin. Mieluisina kirkollisina aiheina varsinaisen raamatullisen tekstin ohella ovat universaalit asiat kuten ‘ahneus’, ‘välinpitämättömyys’, ‘köyhyys’, ‘heikoimmista huolehtiminen’ jne …
Kirkko tuskin koskaan -ellei lueta mukaan sovittua haastattelua tms.- puhuu köyhyydestä sinänsä tietynlaisen järjestelmän seuralaisena, vaan kirkko sisällyttää (vaikkapa juuri) köyhyyden muun tekstin yhteyteen, jolloin köyhyydestä tulee välttämätön osa kirkollista sanastoa.
Asian tekee köyhyyden poistamisen kannalta omituiseksi se, miten kirkollinen laitos on jo parituhatta vuotta vanha, ja sama ‘köyhistä huolehtiminen’ on ollut leipänä koko tuon mainitun ajan.
Kirkon kannalta köyhyyttä voisi siten ajatella välttämättömänä olotilana, johon toisten (ehkäpä esim. kokoomuslaisen kirkon etupenkissä istuvan varakkaan kansalaisten ) on hyvä testata omaatuntoaan. Jos varakkuutta on yli oman tarpeen, voi siitä heittää kolehtiin vitosen … Näin omatunto on todettu puhtaaksi kirkollista käyttöä silmälläpitäen, koska kirkkohan ei pyri yhteiskunnallisiin muutoksiin, vain hyväntekeväisyyden kautta korostamaan hyvää ihmisessä; useimmista ihmisistä löytyy hyvää vitosen verran.
Köyhien poliittinen hyväksikäyttö.
Jos puhutaan ‘poliittisesta hyväksikäytöstä’, tarkoittaa se suunilleen samaa, mitä kirkollinenkin hyväksikäyttö. Toimintaympäristö, ja toimijat ovat vain eri.
Poliittisessa hyväksikäytössä hyväksikäyttäjinä ovat kaikki muut, paitsi eivät köyhät ollessaan köyhiä. No, tarkalleen ottaen köyhä voi myös olla pätkätyötä tekevä köyhien kanssa tekemisissä oleva toimija, joka on osa byrokratiaa, mikä ylläpitää köyhyyttä. Köyhyyttä ylläpitävä (tukeva) byrokratia on kaiken kattavaa luonteeltaan. Se ilmenee tuhansissa viroissa, joiden haltijat ovat tavalla tai toisella köyhien kanssa tekemisissä. Se ilmenee ennen vaaleja poliittisessa puheessa, minkä tarkoituksena on agitoida köyhiä hyväksymään ja olla osaltaan (köyhänä) ylläpitämässä köyhyyttä äänestämällä niitä, jotka sanovat olevansa huolissaan köyhyydestä.
Poliittisluonteinen ( toimiva yhteiskunta) köyhyyden ylläpitäminen on yhtä kuin etuoikeutettu asema. Se voi olla vaikkapa työpaikka, jonka ajattelee kuuluvan itselle. Tosiasiassa yksikään tämän maan työpaikoista ei kuulu kenellekään yksityiselle toimijalle, vaan jos joku on työpaikan haltija, tarkoittaa se sitä, että sama työpaikka on joltakin toiselta pois … vaikkapa juuri siltä köyhältä, jonka sanotaan olevan laiska jne …
Tosiasiassa siis työpaikan haltija on se sama riistäjä, jonka aikaisemmin sanottiin olevan työpaikan (tuotantolaitoksen tms.) omistaja. Riistäjä ei tyydy pelkästään viemään toisen työpaikkaa (juuri häneltä), jota käytäväpuheissa nimittelee saamattomaksi ja laiskaksi oikeuttaen näin sen, että itse tosiasiassa on etoikeutettu ja yksi syy toisen köyhyyteen sekä asenteellisella, että käytännön tasolla
Henkilöt, joita tässä nimitetään työpaikan haltijoiksi ovat liittoutunut toisten työpaikan haltijoiden kanssa (heitä voi olla sadointuhansin). Tällä liittoutumalla he asettuvat ensisijaisesti niitä vastaan, joilla ei ole työpaikkaa, eikä toimeentuloa. Jos työpaikat olisivat vapaasti kaikkien tavoiteltavissa, niin silloin ne myös jakaantuisivat tasaisemmin, ts. köyhyyskin jakaantuisi tasaisemmin, ts. elintasoerot kaventuisivat myös niiden välillä, joita kutsutaan ns. palkansaajiksi (tässä siis esim. työtön verrataan (potentiaaliseen) palkansaajaan).
Kun puhutaan köyhyydestä ja (sen seurauksena) syrjäytyneisyydestä, niin samalla on varmasti tosiasia se, ettei koskaan kaikilla ole mahdollisuutta tyydyttää olemisen tarpeitaan mielekkäällä tekemisellä (vaikkapa tekemällä työtä, josta saa sekä palkan, että tyydytyksen ja onnen). Tämä asia tiedostetaankin, koska julkisessa keskustelussa on työ nostettu arvona ja ihmisen mittana ylitse muiden arvojen. Korkein arvoista on vain harvojen ulottuvilla = ihmistä ravitseva työ on harvojen etuoikeus, se on eliitin etuoikeus. Ja kun näin on, samalla työttömän (lue: köyhän) asema on tehty toivottomaksi. Se on sitä sekä taloudellisessa, että henkisessä mielessä tällä hetkellä. Edellinen tarkoittaa sitä, että on etäännytty jo liian kauaksi ihanteesta, että työ olisi jotakin ihmistä ravitsevaa, sen kautta saavuttaisi olemisen merkityksen. Juuri nyt olemisen merkitys enemmän katoaa työn vuoksi, niin ahdistavaa ja traumatisoivaa se voi olla.
Kun siis tosiasiassa työ on monille täyttä paskaa, niin miksi ihmeessä halutaan pitää yllä mielikuvaa, että sen muka pitäisi olla asia numero yksi ihmisen elämässä. Edellisen mielikuvan ylläpitäminen johtaa tragedioihin, koska positiivinen todellisuuspohja puuttuu; kääntyy elämän turhaksi kokemisen kautta lopulta tilanteeseen, missä työ jo ajatuksena on vastenmielinen.
Jää viihde, minkä sanotaan olevan työn vastapainona: Mutta eroaako viihde sitten ‘tosielämästä’? Viihde heijastelee ‘tosielämää’ , vain esitystapa voi olla viihteellinen, eivät itse tapahtumat: ne voivat olla vielä pahempia, mitä tapahtumat ‘oikeassa elämässä’. ..
… Tämän mukaan siis esim. köyhyys on joillekin vain (järjestelmän) viihdettä, joillekin toisille ‘täyttä elämää’.
