Juha Seppälä: ‘Paholaisen Haarukka’ . Romaani. WSOY. 2008
Ja tähän päivään mennessä ei selvinnyt mihin tarkoitukseen paholainen oli suunitellut haarukkansa. Oliko sen muotoilu vain eri aikakausista kerääntynyttä tuotosta, vai oliko jokin syvempi funktio…
Tietenkin… eikö tässä sitten ole funktiota kylliksi? Aikakausien yhteenlaskettu paha. No, sen rinnalla paholaisen haarukka muuttuu symboliksi vailla työkalulle ominaista; sen pitää soveltua työhön, ja tämä aika hyväksyy kaikki työkalut pahan tekemiseen…
Paholaisen haarukka on siis yhtä kuin tämä päivä, mutta lisäarvona siinä on aika, mikä johtaa tähän päivään.
Lukiessani Seppälän kirjaa tuli ajoittain tunne, että Seppälä on päässyt tietokoneeni muistipaikkaan, kirjoituspöydän laatikon kautta pääni sisään. Se ei ole kuitenkaan kummankaan kirjoittajan vika, että aika tarjoaa kuvat reaaliaikaisesti reaaliajassa eläville. Siinä mielessä voi aina sanoa saman aikakauden ihmisistä: he lukevat samaa tekstiä, vain omat kokemukset liittyvät tekstiin ja muokkaavat sitä.
Lukemani jälkeen nainen jää yhtä suureksi arvoitukseksi, kuin arvoituksen ratkojien lukumäärä. Tämän arvoituksen äärelle kokoontuvat ajatukset, halut, teot ja päämäärät, ne sovittavat naista kulloiseenkin aikaan. Minulle on yhä epäselvää, onko nainen itse ajatteleva olento. Sen tiedän, että nainen on tuskainen olento, koska ei voi olla kokematta tuskaa katsoessaan maailmaa silmiin.
Mustan aukon arvoitus on myös yhtä kuin ratkaisua hakevien lukumäärä. Yksin ei kukaan ratkaise tätä ihmiskunnan arvoitusta; kaikki lopulta katoavat mustaan aukkoon. Musta aukko on aika, mitä elämme. Se on seikkailua aukon reunamilla, kuten Seppälän kirjan sisältö. Mitä teemmekin, meillä itsellämme ei ole siihen perspektiiviä, se tulee jostakin muusta, kuin tästä hetkestä. Nobelin palkinto vain yhdelle tässä asiassa olisi vääryys menneitä sukupolvia kohtaan, jotka nekin ovat hakeneet ratkaisua kukin omalla tavallaan.
Maailma alkaa vastasyntyneen rääkäisyllä, maailma jätetään itkemällä maailman perään -kirjoittaa Seppälä. Mutta kaikki siinä välissä on sittenkin omaa valintaa… kirjoitan minä. Tätä valinnan vapautta kukin omalla tavallaan väistää, ja siitä johtuukin se, että aika loppuu kesken. Kun aika loppuu kesken se tarkoittaa sitä, että jotakin jäi tekemättä. Kun jäi tekemättä, se on yhtä kuin helvetti. Useimmilta jää tekemättä, ei kaikilta, mutta useimmilta… siinä mielessä on totta, että kun hyviä ja pahoja häädetään eri puolille, on hyviä yhtä vähän, kuin oli hyviä tekoja (valintoja) maailmassa.
Mielestäni Seppälän kirja kuvaa samaa, mitä kuvaa Dostojevski, mitä kuvaa Steinbeck, mitä kuvaa kuka tahansa laittaessaan mustaa valkoiselle tässä maailmassa. Se on henkilökohtainen tragedia, minkä ymmärtämiseksi pitää uhrata koko elämä. Viimeisessä rääkäisyssä ihminen ymmärtää syntymänsä tragedian. Ettei ole taivasta, ei helvettiä… olisipa edes helvetti.
Niin kuin jokainen voi lukea, on tämä kirjoitus hyvin valoisa. Näkyy valkoisella taustalla mustat kirjaimet, näyttävät tietä. Suunnasta ei voi erehtyä.
Ainakin yksi asia Seppälälle on vielä epäselvä, myös minulle. Miksi kysymystä ‘miksi’ ei esitetä enää lapsuuden jälkeen. Miksi kysymyksen ‘miksi’ kohdalla naamalle leviää tietävä ilme, sanat sinkoavat, mutta lapsi jää vaille vastausta. Mitä lapsi kysyy? Vastaaja vastaa jo ennen kysymystä, niin kiire hänellä on päästä pälkähästä yrittää selvittää maailman arvoitus. Niin selvää hänelle kaikki on, vaikka hän viimeisenä työnään rääkäiseen jättäessään tämän maailman.
Mitä tämä maailma sitten oikein on? Kelloseppä, joka yrittää sovittaa kaikki kellot samaan aikaan. Se on juuri sitä, mistä Seppäläkin kirjoittaa. Ihmisellä on valinnan vapaus. Nainen, joka paljastaa vasemman rintaansa hississä miehen nuoltavaksi sovittaa ajan hetken tarpeisiin. Hänellä on monta aikaa, hetki joka tarpeeseen. Hänkö on oikea nainen, vaiko vain oikeampi -vapaampi valitsemaan, kuin hän, joka tyytyy sanomaan, että miehen kalu on kaunis? Oi vapaus. Vasen, tai oikea… heiluri heilahtaa vasemmalla, sitten oikealle, ja siinä välissä on valinnan vapaus. Miksi Seppälän kirjassa tarjotaan juuri vasenta, miksi ei oikeaa? Ihmisellä on valinnan vapaus valita kauniimpi. Kumpi rinta? Kumpi aivopuolisko tekee työn? Onko avoin rinta järkeä vai tunetta? Mitä järki tekee silloin, kun tunne nauttii? Häpeääkö se?
Kun valinnan vapautta käyttävä murskaa vanhan miehen pään, hän vain asettaa kelloja eri aikaan. Eri aikoihin, joissa niiden kuuluukin olla, jotta valinnan vapaus täyttyisi. Se oli hänen tapansaa muuttaa maailmaa, kun siihen saakka valinnat hänen puolestaan oli tehnyt joku muu. Hän halusi jättää jälkeensä henkilökohtaisen viestin, sormenjäljen, mikä arkistoissa säilyy paljon henkilön kuoleman jälkeenkin. Omaiset voivat käydä itkemässä sormenjäljen äärellä… ruumis on poltettu saastaisena. Lyhin tie onneen ja elämän tarkoituksen oivaltamiseen?
Ja elokuvissa kuvat vaihtuvat niin nopsaan, että katsoja näkee liikkeen… kirjoittaa Seppälä. Ei yksittäistä kuvaa. Ei ehdi valita. Suotta ei sanota, että elämä meni filminauhana …
Ps. pohdinta pitää lopetta silloin, kun tulee lopettamisen aika.
Afganistaniin lähdettiin alkuaan humanitaarisista syistä. Ajateltiin rakentaa pari vankilaa, tai koulua sillä välin kun isot pojat panevat Talebanit kuriin. Poliitikkomme osoittivat heille melko tavanomaista näkemystä miten kannettu vesi pysyy kaivossa, tai miten yhteiskuntia voi muuttaa sormia näpsäyttämällä. Tämä edellinen on varmaan ajatuksena tuotitavaraa (luultavasti USA:sta, heidän sotilaalliset puuttumisensa todistavat juuri tätä).
